Tarina, jonka kuulin liian monta kertaa

Pääsin marraskuussa todistamaan patriarkaatin toimintamekanismeja käytännössä, kun vierailin Keniassa, Kisiin ja Nyamiran alueiden hankekylissämme. Sain mahdollisuuden keskustella kymmenien naisten ja tyttöjen kanssa – ja kuulin yhden tarinan liian usein.

Lähdetään kuitenkin liikkeelle hiukan kauempaa, työmme taustoista. Solidaarisuuden tukemien hankkeiden keskiössä on pitkään ollut tyttöjen sukuelinten silpomisen kitkeminen. Viime vuosina olemme kouluttaneet ja tukeneet kumppanijärjestöjen työntekijöitä ja vapaaehtoisia ottamaan puheeksi myös parisuhdeväkivallan. Väkivalta perheissä on hyvin yleistä niillä alueilla, joilla työskentelemme.

Parisuhdeväkivallasta puhuminen on erityisen tärkeää naisten toimeentuloa vahvistavissa hankkeissa, sillä naisille ja miehille varatut roolit ovat toiminta-alueillamme hyvin ahtaat: perheen elättäminen sekä perheen raha-asioista päättäminen ovat perinteisesti miesten tehtäviä.

Osa miehistä kokeekin vaimon kasvavat tulot uhaksi miehisyydelleen ja omalle asemalleen perheessä ja yhteisössä. Tämä voi kasvattaa parisuhdeväkivallan riskiä, ellei miesten kanssa käydä alusta asti keskusteluja vaimon tulojen myönteisestä merkityksestä perheen toimeentulon kestävyydelle.

Vähintään yhtä tärkeää on kouluttaa naisia tunnistamaan fyysisen, psyykkisen, taloudellisen ja seksuaalisen väkivallan eri ilmenemismuotoja. Monet niistä ovat normalisoituja ja syvälle juurtuneita yhteisöissä, joissa työskentelemme.

Tässä kohdassa patriarkaatin salakavala valta tuleekin erityisen hyvin näkyväksi: monet naiset ovat itsekin sisäistäneet erilaisia oikeutuksia kokemalleen väkivallalle. ”Olen oppinut nöyrtymään mieheni edessä, eikä hän lyö minua enää niin usein.” Tämän tarinan eri versioita kuulin kerta toisensa jälkeen.

Sama tarina yhä uudelleen

Jutellessamme Nyamiran alueella toimivan naisryhmän kanssa, ryhmän vanhin ja arvovaltaisin nainen kertoi ylpeänä, että perheväkivalta on vähentynyt, koska hän on neuvonut nuorempia naisia olemaan nöyrempiä ja lopettamaan nalkuttamisen aviomiehilleen.

Seksuaaliseen väkivaltaan ja ahdisteluun naisten ensisijainen lääke oli nuorten naisten pysyminen kotona pimeään aikaan ja peittävä pukeutuminen.

Ryhmän miesjäsen esittäytyi roolimallina, joka lopetti vaimonsa pahoinpitelyn, kun vaimo ei enää pyytänyt aikuisia poikia liittolaisekseen vanhempien riitoihin. Kisiin puolella haastattelemamme naisryhmäläinen puolestaan kertoi, miten hänen avioliittonsa on aiempaa harmonisempi, kun hän on alkanut pyytää mieheltään anteeksi vähäisimmästäkin syystä. 

Samat asenteet piirtyivät esiin vuosi sitten tekemissämme anonyymeissä asennemittauskyselyissä: enemmistö sekä naisista että miehistä oli sitä mieltä, että aviomiehellä on oikeus lyödä vaimoaan jos tämä laiminlyö lasten- tai kodinhoitoa, tuhlaa rahaa tai muita resursseja tai kieltäytyy seksistä.

45 prosenttia Nyamiran ja peräti 78 prosenttia Kisiin naisvastaajista oli kokenut fyysistä, henkistä tai taloudellista parisuhdeväkivaltaa viimeisen 12 kuukauden aikana. Vain 10 prosenttia väkivaltaa kokeneista Nyamiran vastaajista oli hakenut apua viranomaisilta tai terveydenhuollossta. Kisiin vastaajista ei apua ollut hakenut yksikään. 

Kohti uusia selviytymismekanismeja

Kisiin ja Nyamiran alueilla hankekylissämme toistuva resepti naisiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan vähentämiseksi on siis seuraava: väkivalta vähenee, kun naiset – jotka jo kaikilla mittareilla kantavat kohtuuttoman suuren taakan perheestä, kodista ja usein myös toimeentulosta, siinä missä mies omistaa maan, talon ja karjan ja hallitsee kaikkea perheen omaisuutta – oppivat entistä tiukemmin kontrolloimaan käytöstään ja olemaan entistä nöyrempiä.

Väkivallan ajatellaan vähenevän, kun naiset oppivat pyytämään anteeksi sekä aviomiehen käytöstä että tämän lyöntejä.

Naiset ovat toisin sanoen sisäistäneet itseensä kohdistuvan kontrollin niin hyvin että kontrolloivat itse itseään – ja toisiaan. Mikä pahinta, edelleen moni nainen ajattelee, että vaimon liikkumisen rajoittaminen tai pahoinpiteleminen ovat puolisolta rakkaudenosoituksia – sisäistetyn naisvihan muoto, joka ei muuten ole vieras meillä Suomessakaan.

Selviytymismekanismit väkivallan keskellä ovat moninaiset ja vaihtelevat sen mukaan, millaisia vaihtoehtoja naisille on tarjolla. Kisiin ja Nyamiran alueella naisten vaihtoehdot ovat hyvin rajalliset: he eivät omista maata, jota viljelevät, vaan sen omistaa aviopuoliso. Heillä ei tyypillisesti ole (ammatillista) koulutusta eikä omaa rahaa. Jos he lähtisivät perheensä luota, heillä harvoin olisi mitään kattoa päänsä päälle – saati minkäänlaista toimeentulon mahdollisuutta. Niinpä muutosta täytyy pyrkiä saamaan aikaan kotona.

Tulevaisuuden toisenlaiset tarinat

Kuva saattaa näyttää lohduttomalta, mutta se, että parisuhdeväkivallasta puhutaan, on ensimmäinen ja tärkeä askel sen lopettamiseksi. Väkivallan eri muotojen tunnistaminen joksikin, joka ei vain kuulu naisen elämään, vaan josta pitää pyrkiä eroon, on merkittävää. Naisryhmissä jaetut kokemukset ja vertaistuki – ja lohdutus – tarjoavat ensiapua naisten tilanteeseen kylissä, joissa psykososiaalisia palveluita väkivaltaa kohdanneille ei ole.

Paikalliset kumppanijärjestömme jatkavat ja kehittävät väkivaltaan liittyvää koulutusta alueella: kunnianhimoisena tavoitteena on, että väkivallan rakenteellinen luonne ymmärretään laajasti, ja naisten toimeentulon mahdollisuudet, ymmärrys omista oikeuksista sekä omanarvontunto paranevat. Sen jälkeen alamme kuulla toisenlaisia tarinoita.

Maksuton linja väkivaltaa kokeneille

Solidaarisuus tarjoaa palveluita väkivaltaa kokeneille naisille. Olemme perustaneet Kisiin ja Nyamiran piirikunnissa toimivan maksuttoman linjan naisille, jotka ovat kohdanneet väkivaltaa.

Soitot ohjautuvat väkivaltatyötä alueella tekevien hankkeiden työntekijöille, jotka ottavat yhteyttä asianomaisiin kyläpäälliköihin ja vapaaehtoisiin oikeusavustajiin sekä seuraavat tapausten viemistä eteenpäin poliisin ja oikeuslaitoksen tutkittaviksi.  

Lue lisää väkivaltatyöstämme