Totuutta kohti

Grace on kantanut sisällään suurta salaisuutta, jonka haluaa nyt tunnustaa. ”Kukaan ei osaa edes aavistaa niitä demoneja, jotka riehuvat sisällämme”, katuva äiti kuvailee.

Naisiin kohdistuva väkivalta ja tyttöjen sukuelinten silpominen ovat suurimmalle osalle meistä ihmisistä hyvin arkaluontoisia aiheita. 

Ne ovat sitäkin arkaluontoisempia sellaiselle ihmiselle, joka on joutunut kohtaamaan niitä elämässään ja on päättänyt – ei vain toimia lähettiläänä – vaan soturina näitä naista sortavia käytäntöjä vastaan. 

Joskus se kaikki energia, voima ja motivaatio taistella näitä vastaan kumpuaa syvältä sisimmästä. Joskus kyse on arvesta, kokemuksesta tai virheestä, jota et toivo kenenkään enää joutuvan toistamaan. 

Joskus toivoo, että voisi vain paeta mahdollisimman kauas omaa kokemustaan. Toivoo unohtavan ja uskottelee itselleen, ettei mitään koskaan tapahtunutkaan. 

Ei pyyhkiäkseen tapahtunutta pois, mutta helpottaakseen sitä kipua, joka nakertaa sielua. 

Silloin kulkee kuin kantaen vierasta kaapua ja vieraita kasvoja. Sisäinen taistelu kalvaa ja tuhoaa meitä. Rakennamme ympärillemme illuusion täydellisyydestä. Kukaan ei osaa edes aavistaa niitä demoneja, jotka riehuvat sisällämme.

Ja joskus me olemme heikkoja. Liian heikkoja tunnustamaan tekemämme virheen, joten ylläpidämme illuusiota. Totuuden kohtaaminen ja sen myöntäminen puristaa meistä irti jokaisen energian pisaran. 

”Pyydän vilpittömästi anteeksi.”

Minä ympärileikkasin yhden tytöistäni, Elizabethin eli Lizin. Kauan sitten ennen kuin aloitin silpomisen vastaisen työni. Tämä on minun arpeni, kokemukseni, virheeni, jota en ole halunnut kohdata tai myöntää. Se on kuvottanut minua. 

En pyyhkiäkseni tapahtunutta pois, mutta helpottaakseni sitä kipua, joka polttaa sielua. 

Olen nyt rikkonut illuusion ja matkalla kohti totuutta. Kohti todellisuutta.

En voi sanoa tämän paljastuksen tuntuvan vieläkään hyvältä – jos joltain niin uuvuttavalta. Silti toivon tämän vahvistavan minua ja antavan minulle lisää syitä taistella entistä kovempaa. Pyydän vilpittömästi anteeksi, että olin liian heikko kertoakseni tämän aiemmin, rikkoakseni illuusion. 

Toivon, että tekoni auttaa jotakuta, joka painii sisäisten demoniensa kanssa, päästämään irti, rikkomaan illuusion ja kohtaamaan todellisuuden. 

”Emme kertoneet, mitä he tulisivat kokemaan.”

Liz oli noin 6-vuotias, kun hänet ympärileikattiin vuonna 2014.

Minä olen käynyt läpi sukuelinteni silpomisen, kuten lähes jokainen muu tyttö kotikylässäni ja Lizin silpominen ei tuntunut minusta niin isolta asialta – vielä siihen aikaan. 

Isosiskollani oli omia tyttäriä jo tuolloin ja kerran hänen kyläillessään meillä hän ehdotti asiaa. Hänen tyttönsä olivat Liziä vanhempia ja siskollani oli kiire saada tyttärensä ympärileikattua ennen kuin he kasvaisivat liian isoiksi. 

Minulle ei tuottanut vaikeuksia vastata myöntävästi ehdotukseen ja kun serkukset kuulivat, että saisivat viettää kokonaisen viikon yhdessä, he olivat innoissaan.

Emme kertoneet heille juurikaan, mitä he tulisivat kokemaan, saati avanneet heille syitä, miksi heidät tultaisiin silpomaan.

Lapset ajattelivat sen olevan jokin tavallinen lääketieteellinen toimenpide, kuten rokotus ja me päätimme olla oikaisematta asiaa kahdesta syystä: emme halunneet heidän kiertävän kertomassa, että heidät tultaisiin leikkaamaan, emmekä halunneet heidän esittävän meille kysymyksiä, miksi heidät silvotaan ja miten leikkaus tehdään. 

Mitä vähemmän heillä olisi tietoa, sitä paremmin he suostuisivat yhteistyöhön. 

Sovimme siskoni kanssa, että käyttäisimme koulutettua sairaanhoitajaa, sillä se oli tuohon aikaan muodissa ja sovimme myös, ettemme veisi tyttöjä sairaalaan, vaan he toipuisivat toisessa makuuhuoneistamme. Siskoni oli määrä etsiä käsiinsä sairaanhoitaja, jonka tiedettiin tekevän ympärileikkauksia toisille tytöille. Hoitaja suostui tulemaan yhdellä ehdolla: emme hiiskuisi asiasta kenellekään.

Leikkauspäivänä hoitaja saapui anivarhain aamulla. Hän vaati saada toimia yksin tyttöjen kanssa ja se oli minulle helpotus kahdestakin syystä: ensiksikin en kestäisi katsoa heidän silmistään paistavaa valtavaa kipua, varsinkin, kun he olivat olettaneet saavansa vain pienen pistoksen käsivarteen.  Toisekseen en kestä mitään lääketieteellisiä toimenpiteitä, varsinkaan mitään vereen liittyvää, ellei ole aivan pakko. 

Mutta nyt kun ajattelen asiaa, teimme tuplavirheen siinä kohtaa. Vähintä, mitä olisimme voineet tehdä altistaessamme tyttömme silpomiselle, olisi ollut seurata vieressä, ettei mikään vain menisi pieleen. 

”Heidän silmistään paistoi pettymys ja kipu.”

Mitä jos hän ei käyttänyt steriloituja välineitä? 

Mitä jos hän käytti samaa, likaista partakoneen terää jokaiseen tyttöön ja yhdellä tytöistä olisi sairaus? 

Mitä jos hän nipisti ja kohteli kaltoin niitä, jotka yrittivät vastustaa? 

Mitä jos hän leikkasi liian syvältä? 

Kymmenessä minuutissa hän oli valmis. Maksoimme hänelle 1500 Kenian shillinkiä, 500 per tyttö ja hän lähti kiirehtien. 

Sitten ongelmat alkoivat vyöryä päälle.

Tyttäreni Liz kutsui minua huoneeseen. Tunteeni olivat ristiriitaiset. Ei siksi, että olin antanut hänet ympärileikattavaksi, vaan siksi, että hän oli juuri joutunut kokemaan leikkauksen. 

Tytöt murjottivat ja heidän silmistään välittyi kipu ja se, että heidät oli petetty. Kukaan tytöistä ei kysynyt ääneen, miksi heille tehtiin näin, mutta kaikki ilmassa leijailevat kysymykset paistoivat heidän kasvoiltaan. 

“Faith ei ole lopettanut vuotamasta verta, vaikka me muut olemme”, Liz sanoi lopulta.

Faith oli toinen siskoni tyttäristä. Toinen serkuista oli nimeltään myös Elizabeth isoäidin mukaan. 

Faithin verenvuoto ei toden totta tyrehtynyt ja jouduimme soittamaan hoitajalle, joka neuvoi ostamaan veren hyydyttävää lääkettä. Juoksimme ostamaan sitä ja se auttoi. Lääkettä myydään onneksi joka puolella, eikä sitä ollut vaikea saada. 

Juuri nyt mietin, kuinka moni tyttö on parhaillaan samassa tilanteessa kuin Faith oli ja kuinka monen kohdalla toteutuu pahin mahdollinen.

Mitä jos emme olisi huomanneet ajoissa, että hän oli vuotamassa kuiviin?

Mitä jos olisimme keskittyneet järjestämään seremoniaa, mikä on varsin tavallista silpomisen jälkeen, emmekä olisi käyneet katsomassa muutamaan tuntiin tyttöjen vointia?

Mitä jos emme olisi hankkineet lääkettä, vaan olisimme turvautuneet tulehdusta pahentaviin yrtteihin, kuten monen tytön kohdalla on käynyt? Mielessäni pyörii niin monta kysymystä, joita en silloin ajatellut. 

Tottakai huolehdimme tuolloin, että he saavat ruokaa ja päivän tai kahden päästä he katsoivat jo paljon televisiota, mikä ilahdutti myös tyttöjä.

Päätin tiedustella hoitajalta, miksi Faith vuoti niin paljon. Hän kertoi minulle Faithin olleen kolmesta tytöstä rohkein, eikä Faith ollut vastustellut silpomista niin kuin toiset. Hoitajalla oli ollut hyvin aikaa leikata ja oli saanut leikattua koko näkyvän klitoriksen irti, kun taas minun Liz ja serkkunsa Elizabeth olivat olleet kova vastus, eikä hoitaja ollut saanut heiltä kuin palat pois klitoriksesta.

”Vain sisko tiesi salaisuuteni.”

Emme puhuneet Lizin kanssa koskaan tapahtuneesta. Se oli täysin vaiettu aihe. 

Silloin tällöin Liz nosti aiheen esille sanomalla esimerkiksi, että koulussa oli opetettu silpomisen olevan laissa kiellettyä.  

Kerran hän kertoi minulle hyväksyneensä sen tosiasian, että on leikattu. Opettaja oli koulussa kysynyt asiasta ja muut olivat nauraneet hänelle hänen vastatessaan. Ohjeistin häntä silloin, ettei hän ikinä tunnustaisi olevansa silvottu välttyäkseen nolaukselta. 

Kukaan siskoani lukuunottamatta ei tiedä, mitä teimme.  Eivät edes veljeni, jotka ovat Lizin rakkaita enoja. 

”Pyysin Liziltä anteeksi.”

Vuonna 2016 aloin työskennellä silpomisen vastaisessa projektissa ja aihe nosti jälleen päätä.

Opin ja ymmärsin kaikki ne haittavaikutukset ja seuraukset, joita olimme siskoni kanssa “viattomuuttamme” aiheuttaneet kaksi vuotta aiemmin tytöillemme.   

Ensimmäiseksi puhuin Lizin kanssa ja pyysin häneltä anteeksi.

Sen jälkeen lupasin tytölleni kulkea hänen rinnallaan jokaisen vaiheen yli ja kohdata hänen kanssaan kaikki mahdolliset silpomisen seuraukset. Toivon hänelle kaikkea parasta ja rukoilen, että Jumala ymmärtää, että olimme tietämättömiä tuolloin.  

Liz on minulle enemmän kuin tyttäreni. Hän on minulle kuin sisko ja paras ystävä. Siitä huolimatta mitä tein hänelle, aiomme valloittaa maailman yhdessä. 

Tyttöjen sukuelinten silpominen on syvälle kulttuuriin juurtunut perinne. Äidit haluavat parasta tyttärilleen ja toimivat saatavilla olevan tiedon valossa. Silpominen on perinteisesti ollut ainoa hyväksyttävä tie kasvaa yhteisön silmissä tytöstä kunnioitetuksi naiseksi ja päästä naimisiin. Lue tasa-arvoasiantuntijamme Marian blogi aiheesta.

Katso Gracen ja hänen vanhimman tyttärensä Elizabethin haastattelu YleAreenassa.