14.03.2018

Silpomisperinnettä kitkettävä kaikkialla – myös Suomessa elävien yhteisöjen keskuudessa

Lukuaika 4 min.

Naisia Somalimaassa.

”Suomessa jokaisen velvollisuus on seurata maan lainsäädäntöä, eikä tästä tingitä uskonnollisin perustein kenenkään kohdalla.”

Naisten sukuelinten silpominen on henkilökohtaisuutensa vuoksi aihe, joka herättää ansaitusti voimakkaita tunteita kenessä tahansa. 

Oma näkemykseni tuosta barbaarisesta toimenpiteestä on selvä: Se on väärin, eikä perusteltavissa uskonnollisilla, kulttuurillisilla, terveydellisillä tai millään muillakaan tekijöillä. Kyseessä on naisen kehon koskemattomuutta ja itsemääräämisoikeutta julmasti loukkaava teko ja laajan levinneisyytensä vuoksi yksi vakavimmista naisiin tällä hetkellä maailmassa kohdistuvista ihmisoikeusrikkomuksista. 

Jo sen kutsuminen ”ympärileikkaukseksi” on loukkaus itse teon vakavuutta kohtaan. Tässä on kyse brutaalista silpomisesta. Sillä ei ole mitään tekemistä poikien ympärileikkauksen kaltaisen toimenpiteen kanssa ja siitä puhuminen samalla termillä hämärtää sitä, mitä se oikeasti on: naisiin kohdistuvaa julmaa ja ennen kaikkea täysin tarpeetonta väkivaltaa. 

Olen kampanjoinut sen puolesta, että tähän saakka hiljaa olleet isätkin saataisiin näkyvämmin vastustamaan tuota täysin vältettävissä olevaa tragediaa. Itsekin yhtä minut pikkurillinsä ympärille kiertänyttä prinsessaa kasvattavana isänä en osaa kuvitellakaan, miltä tuntuisi, jos tytärtäni satutettaisiin noin. 

Ihmisoikeusliiton selvitykset ja somalitaustaisen lääkärin Mulki Mölsän Suomessa tekemä tutkimus osoittavat, että asenteet Suomenkin somaliyhteisössä kuluneiden vuosikymmenten aikana ovat muuttuneet radikaalisti. Se on myös oma kokemukseni. Meitä kasvaa maassa jo kolmas sukupolvi ja sukupolvi sukupolvelta asiaa on tuotu esiin yhä rohkeammin. Joka kerta, kun olen kuullut puhuttavan ilmiöstä, on suhtautuminen siihen ollut nimenomaan kielteistä. 

En ole onneksi koskaan kuullut ainoastakaan tapauksesta, jossa tyttö olisi viety esimerkiksi vanhempien lähtömaahan leikattavaksi. Onneksi, koska yksikin tällainen tapaus on liikaa. 

Sormella osoittelu yhteisön ulkopuolelta tai sen sisällä ei kuitenkaan ole ratkaisu. Yhtä selvää on, että ongelman perinpohjaiseen kitkemiseen vaaditaan monen tahon yhteistyötä. Yhteisöjen itsensä lisäksi on niin kotouttamistoimenpiteistä vastaavilla viranomaisilla, kansalaisjärjestösektorilla, terveydenhuollon edustajilla kuin virkavallalla tässä roolinsa. 

Lainsäädäntö on kaikille sama

Suomen lainsäädäntö ei ole erikseen kriminalisoinut naisten ympärileikkausta, vaan viranomaisten mukaan sitä käsitellään pahoinpitelyn tunnusmerkistön kautta. 

Jokaisen asiasta löytyvän lähteen mukaan Suomessa ei ole ketään koskaan saatettu rikosoikeudelliseen vastuuseen silpomisen suorittamisesta tai osallisuudesta siihen. En tiedä, osaako kukaan kertoa, johtuuko tämä siitä, ettei poliisille ole tehty asiasta ilmoituksia vai siitä, etteivät ne ole johtaneet mihinkään toimenpiteisiin? 

Olen kuullut myös ehdotettavan, että muiden keinojen epäonnistuessa ”tarjottaisiin ympärileikkauksia nukutuksessa julkisen terveydenhuollon piirissä”. Tämä on pahinta mitä voisimme tehdä: että sallimme sen, että maahamme syntyy omaa, muusta väestöstä poikkeavaa laintulkintaa noudattava rinnakkaisyhteiskunta. Lain on oltava kaikille sama ja tämän suhteen on oltava nollatoleranssi. 

Suomen lainsäädännön kaikille takaama kehollinen itsemääräämisoikeus ja koskemattomuuden suoja ovat asioita, jotka täytyy tehdä selviksi kotoutumisohjelmaan kuuluvan yhteiskuntatietouden opetuksen puitteissa niin, että Suomen lain kanta tulee joka ikiselle kotouttamistoimenpiteiden alaiselle henkilölle selväksi, samoin kuin se, etteivät heidän mahdollisesti seuraamat uskonnolliset tulkinnatkaan vapauta heitä vastuusta. Suomessa jokaisen velvollisuus on seurata maan lainsäädäntöä, eikä tästä tingitä uskonnollisin perustein kenenkään kohdalla. 

Ammattitaitoa on, mutta rohkeus puuttuu

Esimerkiksi Ihmisoikeusliiton ja Fenix Helsinki ry:n tutkimukset ja raportit sekä aiemmat selvitykset ovat todenneet, että nykyään terveydenhuollon piirissä toimivilla on materiaalia ja koulutusta ilmiöstä. Samaiset lähteet kuitenkin myös osoittavat, ettei heillä kuitenkaan ole joko riittävää osaamista tai rohkeutta puuttua asiaan sen havaitessaan. Tässä on aikaansaatava muutos. 

Heillä on oltava edellytykset ottaa asia puheeksi ja tuoda esiin tietoa siitä, ettei toimenpiteellä ole mitään terveydellisiä ansioita – päinvastoin. Jos ongelma on tähän saakka pysynyt piilossa, olisiko paikallaan kenties myös miettiä, pitäisikö tietyn ikäluokan koululaisille järjestää terveydentarkastus, jossa asiaa olisi mahdollisuus kontrolloida ja jolloin myös asianosaiset saataisiin varmemmin vastuuseen? Tämä myös siirtäisi vastuun ilmoittamisesta ja mahdollisesta vanhempiaan vastaan nousemisesta pois itse uhreilta, ja jatkaisi johdonmukaisesti sitä linjaa, että kyseessä on vakava rikos, eikä asianomistajasellainen. 

Samoin meillä niissä yhteisöissä, joissa tiedetään ongelmaa esiintyvän tai esiintyneen, on asiassa suuri rooli ja vastuu. Meidän on pidettävä huoli siitä, ettei kenellekään vahingossakaan synny taijää sellaista käsitystä, että kyseessä olisi uskonnon tai kulttuurin oikeuttama teko, jota Suomessa oltaisiin valmiita katsomaan sormien läpi. Rasismikorttia on tässä kohtaa nimittäin ihan turha vetää esiin. 

Lähtömaidemme kulttuureissa on piirteitä, jotka ovat osaltaan tehneet maista sellaisia, että jouduimme niistä pakenemaan. Kukaan ei edellytä meidän luopuvan juuristamme ja kulttuuristamme kokonaan, mutta meidän on kyettävä myöntämään, että niissä on asioita, jotka eivät yksinkertaisesti ole yhteensoviteltavissa uuden kotimaamme lainsäädännön kanssa. Tämä on ehdottomasti yksi niistä. 

Meillä on velvollisuus puhua. Hiljaisuus on liian helppo tulkita hyväksynnäksi. Nimenomaan hiljaisuus synnyttää asiaan liitettyä häpeää, joka puolestaan auttaa ylläpitämään asian ympärillä vallitsevaa hiljaisuutta. Asenteenmuokkaustyön on lähdettävä meistä itsestämme.