Äidit silpomisperinteen jatkajina

Yksittäisen äidin on vaikea toimia yhteisössä vallitsevan silpomisnormin vastaisesti. Pelko yhteisön hylkäämisestä voittaa rikosseuraamusten pelon.

Feminiinisyyteen ja etenkin äitiyteen yhdistetään usein empatia ja huolenpito, jotka ovat vastakohtia väkivallalle. Siksi monille on erityisen hämmentävää kuulla, että tyttöjen sukuelinten silpomisperinnettä jatkavat nimenomaan naiset — järjestelyistä vastaavina äiteinä ja sukulaisina sekä itse toimenpiteen suorittavina silpojina.

Ymmärrys sosiaalisten normien dynamiikasta auttaa hahmottamaan äitien ristiriitaista roolia silpomisperinteen jatkajina.

Yhteisöissä, joissa silpominen on yleistä, vanhemmat noudattavat silpomisnormia, koska uskovat, että niin tekee suurin osa yhteisön muistakin vanhemmista (ns. empiiriset odotukset). Lisäksi he uskovat, että yhteisön enemmistö nimenomaan haluaa ja edellyttää perinteen jatkuvan (ns. normatiiviset odotukset).

Yksittäisen äidin tai perheen on erittäin vaikea murtaa silpomisnormia koska he pelkäävät, että sen seurauksena tyttö ja hänen perheensä leimataan, heitä kritisoidaan, halveksitaan ja jopa suljetaan yhteisön ulkopuolelle. Edes silpomisen kriminalisoiminen lailla ei helposti muuta asiaa, koska useimmiten pelko yhteisön ulkopuolelle jäämisestä voittaa rikosseuraamusten pelon.

Yhteisöstä ulossulkeminen pahin mahdollinen kohtalo

Oman tyttären altistaminen väkivallalle yhteisön hylkäämisen pelossa voi tuntua vieraalta individualistisessa yhteiskunnassa elävälle suomalaiselle.

Traditionaalisissa afrikkalaisissa yhteisöissä yksilön ajatellaan kuitenkin syntyvän yhteisöstä ja osaksi yhteisöä. Tällöin yhteisöistä ulossulkeminen on pahin kuviteltavissa oleva kohtalo.

Joskus kyseessä voi olla uhka lähinnä perheen hylkäämisestä. Kenian Kisiissä syyskuussa vieraillessani tapasin nuoren äidin, joka epäröi luopua tytärtensä silpomisesta, koska anoppi oli uhannut heittää hänet siinä tapauksessa pihalle. Naisen puoliso puolestaan ei uskaltanut nousta äitiään vastaan puolustaakseen vaimonsa näkemystä ja tytärtensä koskemattomuutta.

Yhteisön hyväksynnän varmistamiseksi äidit ja muut vanhemmat naiset siirtävät yhteisön perinteitä ja käytäntöjä tyttärilleen silloinkin, kun heillä on omakohtaisia kokemuksia sen aiheuttamista kivuista, terveysongelmista ja traumoista. Patriarkaalisissa yhteisöissä on usein nimenomaan naisten ja äitien vastuulla valmistaa lapsia — etenkin  tyttäriä — aikuisuuteen ja varmistaa heidän avioliittokelpoisuutensa.

Miesten otettava rooli silpomisperinteen lopettamisessa

On tärkeää huomata, etteivät miehet ole osattomia silpomisperinteen jatkumiseen. Isien puuttuminen — tai puuttumatta jättäminen — silpomisjärjestelyihin, ja tuki äidin aikeille uhmata normeja voi olla ratkaiseva äidin ja suvun naisten päätökselle jättää tytär silpomatta.  Koska silpominen on usein vaiettu tabu jopa perheen sisällä, miehet ovat kuitenkin usein tietämättömiä silpomissuunnitelmista (kuten Grace kertoo viimeisimmässä blogissaan) sekä siihen liittyvistä riskeistä ja haittavaikutuksista.

Toisaalta silpomisesta kuulleet ja sitä vastustavat miehet sortuvat toisinaan syyttämään perinnettä jatkavia naisia takapajuisuudesta ja ymmärtämättömyydestä, vaikka samalla he eivät aina ole halukkaita tukemaan tyttöjen koulunkäyntiä ja naisten yhteiskunnallista toimijuutta.

Silpomista harjoittavat yhteisöt ovat myös usein hyvin patriarkaalisia, mistä johtuen etupäässä miehet käyttävät poliittista, kulttuurista ja uskonnollista valtaa. On kohtuutonta vaatia, että vähälukuisten naispäättäjien pitäisi lopettaa silpominen. Myös miespäättäjien ja -vaikuttajien on otettava asia agendalleen.