Tyttöjen silpomisen kitkeminen ei ole eettisesti ongelmatonta

Tyttöjen sukuelinten silpomisen vastaiseen työhön liittyy erityisesti kolme eettistä dilemmaa.

Kun tavoitteena on rakentaa maailmaa, jossa tytöt ja naiset saavat päättää itse omasta kehostaan ja tulevaisuudestaan voisi ajatella, että työ on haastavaa mutta eettisesti ongelmatonta.

Tyttöihin ja naisiin kohdistuvan väkivallan ja haitallisten perinteiden purkamiseen liittyy kuitenkin monia kompastuskiviä.

Tyttöjen sukuelinten silpomisen vastaisessa työssä keskeiseksi nousevat seuraavat kolme eettistä kysymystä.

1.Onko tyttöjen sukuelinten silpominen ongelma vai ratkaisu?

Tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomista (female genital mutilation, FGM) on yritetty kitkeä Afrikassa vuosikymmeniä etupäässä terveysvaikutuksiin vedoten. 90-luvulla terveyshaittojen rinnalle nousivat ihmisoikeusargumentit ja silpominen kiellettiin monissa maissa lailla.

Länsimaisin silmin katsottuna tyttöjen sukuelinten silpominen on helppo nähdä tapana, joka loukkaa muun muassa lapsen oikeuksia, naisten oikeuksia, oikeutta terveyteen ja turvallisuuteen.

Ihmisoikeuksia ei kuitenkaan mielletä samalla tavalla kaikkialla maailmassa. Silpomista harjoittavissa yhteisöissä toimenpidettä ei pidetä väkivaltana vaan se tehdään tyttöjen tulevaisuutta ja oman yhteisön parasta ajatellen.

Onko silpominen siis ongelma, joka pitää kitkeä vai tarkoitustaan palveleva traditio?

”Silpominen ei ole kipein ongelma.”

Kaikki eivät ole yhtä mieltä siitä, että ihmisoikeudet ovat universaali totuus. Voisiko olla muunlaisia tulkintoja? Silpomista voidaan sekä vastustaa että perustella lapsen edulla: on lapsen etu tulla yhteisönsä täysivaltaiseksi jäseneksi. Ihmisoikeusajattelua haastavat näkevät silpomisen myös tyttöjä ja naisia voimaannuttavanaja yhteen sitovana perinteenä.

Toinen keskeinen asia, jonka silpominen tarjoaa, on taloudellisen aseman turva.

Perinteen kannatus on vankinta maaseudulla, usein köyhien ja kouluttamattomien perheiden keskuudessa. Nämä perheet kamppailevat lukuisten muidenkin haasteiden kanssa. Puutetta on ravinnosta, vedestä, kouluista, terveydenhuollosta ja kaikista peruspalveluista.

Tällöin silpominen ei ole kipein ongelma.

Päinvastoin silpomista pidetään arvokkaana ja toimivana tapana turvata tytärten avioliittokelpoisuus ja siten taloudellinen asema.

Solidaarisuus ehkäisee silpomista järjestämällä koulutuksia ja keskusteluja terveysriskeistä, uskonnon tulkinnoista, lainsäädännöstä ja ihmisoikeuksista. Sen lisäksi Solidaarisuus vahvistaa naisten toimeentulomahdollisuuksia ja asemaa perheissä ja yhteisöissä, jotta avioliitto ei näyttäytyisi tyttöjen ainoana tulevaisuuden turvana.

2.Kenellä valta ja oikeutus puuttua silpomiseen?

Niin kutsuttujen valkoisten pelastajien roolia haitallisten perinteiden kitkemisessä kehittyvillä alueilla on kyseenalaistettu voimakkaasti.

Miksi ja millä oikeutuksella voimme kitkeä väkivaltaa muualla, kun Suomi on naisiin kohdistuvan väkivallan osalta Euroopan vaarallisimpia maita?

Ihmisillä on tapana sokeutua ja normalisoida omassa kulttuurissaan ja yhteisössään vallitsevia epäkohtia, joten joskus tarvitaan ulkopuolista avaamaan silmiä. Suomalaiset eivät helposti miellä parisuhdeväkivaltaa kulttuuriseksi vaan yksilöön liittyväksi ongelmaksi, mutta muualla esiintyvät epäkohdat kytketään nimenomaan kulttuuriin.

Sosiaaliset ja moraaliset normit eivät tietenkään muutu sormea heristämällä, varsinkaan jos heristäjä tulee toiselta mantereelta ja vieraasta kulttuurista.

‘Valkoisten pelastajien’ pitääkin paitsi sitoutua tarkastelemaan omaa rooliaan jatkuvasti kriittisesti ja valtarakenteita purkaen, myös toimia rinnalla kulkijana enemmän kuin ulkoa sanelijana. On tärkeää tukea paikallisia ihmisiä rakentamaan haluamaansa muutosta sisältäpäin.

Paikallisia aktivisteja ja muutokseen sitoutuneita onneksi löytyy, sillä kulttuurit eivät ole muuttumattomia, sisäisesti ristiriidattomia, tai ulkoisista impulsseista särkyviä.

Alice Mogera Kanere keskustelemassa oppilaidensa kanssa Kenian Kisiissä silpomisen haitoista. Kuva: Open Hand Studios

Silpomisperinteelle löytyy vastustajia niissäkin yhteisöissä, joissa perinteen levinneisyys on edelleen lähes universaalia. Ulkopuolinen tuki voi olla tämän muutosvoiman elintärkeä polttoaine etenkin alkuvaiheessa muutosliikkeen ollessa vielä oraalla.

Tytöt ja naiset nähdään helposti ennen kaikkea uhreina, jotka muiden (miesten, valkoisten) pitää pelastaa.

Tytöt ja naiset pitää kuitenkin nostaa ratkaisijoiksi, vaatimaan oikeuksiaan ja päättämään omasta elämästään.

Haasteena on, että naisten oikeuksien edistäminen haastaa valtarakenteita ja herättää vastustusta, mikä voi merkitä tyttöihin ja naisiin kohdistuvan väkivallan lisääntymistä.

Kun tyttöjen ja naisten tietoisuutta silpomisen riskeistä ja omista oikeuksistaan vahvistetaan, heille pitää olla tarjolla konkreettisia tukipalveluita, kuten turvataloja, auttavia puhelimia ja asiaan vakavasti suhtautuvia viranomaisia.

3.Hyväksytäänkö silpomisen vastaisessa työssä osavoitot?

Kolmas eettinen kysymys tyttöjen silpomisen kitkemisessä on se, voidaanko työssä tyytyä kompromisseihin? Kenellä on lopulta oikeus määritellä mihin silpomisen ehkäisytyön tavoitteet asetetaan, mikä riittää ja mihin on tyytyminen?

Riittääkö se, että asenteet muuttuvat vakavimpia silpomismuotoja kohtaan, vaikka muita silpomisen muotoja ei nähdä edelleenkään tuomittavina? Pidämmekö saavutuksena sitä, että asenteet muuttuvat, vaikka silpomisperinteen esiintyvyys on edelleen lähes universaalia?

”Silpomisen ehkäisy ei onnistu ilman paikallista omistajuutta.”

Silpomisen vastaisessa työssä tuloksia on usein mahdoton osoittaa alle 10 vuodessa, jos tuijotetaan pelkästään ilmiön esiintyvyyttä eli prevalenssia. Siksi on oleellista seurata asenteiden muuttumista, sillä se viestii normien muutoksesta.

Kehityksestä kertoo sekin, että Solidaarisuuden 20-vuotisen Somalimaan taipaleen aikana silpomiseen liittyvä tabu on murtunut kaupungeissa ja on murtumassa myös niillä syrjäisemmillä seuduilla, joissa valistustyötä on sinnikkäästi jatkettu.

Entä riittääkö meille se, että saamme silpomisen loppumaan tarjoamalla vaihtoehtoisen siirtymäriitin tytöstä naiseksi? Vaihtoehtoiset riitit välittävät tytöille yhteisön tärkeänä pitämiä arvoja, perinteitä ja tapoja, mutta ilman silpomista. Mutta riitti itsessään ylläpitää usein perinteisiä sukupuolirooleja, joissa tytön ja naisen tehtävä on palvella miesten tarpeita, hoitaa kotia ja lapsia.

Silpomisen ehkäisy ei onnistu ilman paikallista omistajuutta, eikä paikallinen omistajuus puolestaan toteudu, jos ulkopuoliset sanelevat “oikeat” arvot. Vaihtoehtoisten riittien sisällön suunnittelu ja jatkokehittäminen tarjoavat kuitenkin arvokkaita keskustelumahdollisuuksia, joissa voidaan tarjota tilaisuus käsitellä perinteisiä sukupuolirooleja ja niihin liittyviä kysymyksiä.

Omistajuuden rakentamisessa on tärkeää kuulla ja asemoitua yhteiseen oppimiseen. Ensivaiheessa on usein kehitettävä konkreettisia ratkaisuja pahimpien ihmisoikeusrikkomusten ehkäisemiseen.

Jostain on aina aloitettava.