Kenialainen opettaja suojelee erityisoppilaitaan silpomiselta: ”He eivät pysty puolustamaan itseään”

Erityisopettaja liittyi silpomisen vastaiseen rintamaan puolustaakseen oppilaidensa oikeuksia.

Kenialainen Tabitha Onsare on 47-vuotias erityisopettaja. Hänen oppilaansa ovat kuuroja, osittain sokeita ja kehitysvammaisia lapsia, eli erityisoppilaita.

”Luokallani on myös muutama orpolapsi sekä lapsia, joilla on HIV. Yksi heistä juuri kuoli. Hautasimme hänet torstaina,” Onsare huokaa, mutta jatkaa reippaasti.

”Että sellaisten lasten parissa työskentelen. Heitä minä opetan. Heitä oli ennen 21, mutta nyt vain 20.”

”Lapsille pitää opettaa asioita, joita he voivat ymmärtää”

Onsare alkoi opiskella alaa vuonna 2004. Kiinnostus heräsi, kun hänen opettajaystävänsä kertoi kehitysvammaisten lasten huonosta asemasta.

”Asia jäi mieleeni. Sain tietää, että omassa yhteisössämmekin on lapsia, joista ei pidetä huolta, joille ei ole opettajaa, eikä kotonakaan ketään. Tunsin, että minun täytyi auttaa heitä.”

Keniassa hyvin harva kehitysvammaisista lapsista pääsee kouluun. Vanhemmat saattavat piilotella lasta leimautumisen pelossa.

Ennen kuin tuore erityisopettaja pääsi kiinni työhönsä, joutui hän suostuttelemaan erityisopetusta tarvitsevien lasten perheitä.

”Yritin saada vanhemmat ymmärtämään, että lasten kuuluu päästä ulos. Kerroin heille, ettei lapsia pidä piilotella, että he ovat ihmisiä siinä missä muutkin – he voivat mennä kouluun kuten muutkin. Sanoin, että hekin voivat oppia, että heidät piti päästää ulos. Ja sitten lapset tulivat kouluun.”

Oman erityisluokan Onsare sai opetettavakseen vuonna 2009. Työ tuntui heti luontevalta, vaikka se vaatiikin paljon itsenäisiä päätöksiä ja opetustapojen soveltamista.

”Kenian opetusjärjestelmässä ei ole opetussuunnitelmaa kehitysvammaisille lapsille. Yritän opettaa heille kaikkea mitä muillekin, mutta säädellen. Lapsille pitää opettaa asioita, joita he voivat ymmärtää.”

”Silpominen koskee eniten juuri heitä”

Onsare on työnsä ohella lähtenyt mukaan silpomisen vastaiseen toimintaan. Hän osallistui alun perin juuri opettajille suunnattuun koulutukseen, jossa heille kerrottiin tyttöjen sukuelinten silpomisen seurauksista.

”Kun mietin sitä kaikkea, huomasin, että ne lapset, joita tämä eniten koskee, ovat niitä samoja lapsia, jotka ovat luokallani. He eivät pysty puolustamaan itseään. Mielestäni minulla on tärkeä rooli siinä, että autan heitä.”

”Huomasimme, etteivät opettajat tienneet paljoa silpomisen terveyshaitoista.”

Nyt Onsare toimii jo itse ryhmänvetäjänä muille opettajille.

Tabitha Onsare puolustaa heitä, jotka eivät osaa vielä puolustaa itseään. Kuva: Meeri Koutaniemi

”Ihmiset kuvittelevat, että opettajat tietävät kaiken, mutta huomasimme, etteivät opettajat tienneet paljoa silpomisen terveyshaitoista.”

Opettajat ovat tärkeitä kumppaneita silpomisen vastaisessa työssä, ja siksi Solidaarisuuden kumppanijärjestöt panostavat etenkin heidän koulutukseensa.

”Ihmiset pitää saada avaamaan silmänsä”

Onsaren puheesta paistaa läpi se, ettei hänen mielestään vielä tehdä tarpeeksi silpomisen lopettamiseksi. Hän korostaa opetusta, koulutusta ja keskustelua.

”Meidän kansamme ei tiedä paljoa. Ihmisille pitää puhua ja heitä pitää opettaa. Heidät pitää saada avaamaan silmänsä, jotta he näkisivät mitä täällä tapahtuu.”

Onsare kertoo, että esimerkiksi hänen kotikyläänsä asti tieto silpomisen haitoista ei ole yltänyt. Hän korostaa, että olisi tärkeä levittää tietoa vielä laajemmalle.

Kotikylään asti tieto silpomisen haitoista ei ole yltänyt.

”Teemme töitä viiden eri koulun kanssa. Mutta meillä on 79 koulua!”

Paljon toivottavaa on Onsaren mukaan myös kehitysvammaisten lasten asemassa. Heidän kohtalokseen koituu useamman haitallisen perinteen yhdistelmä ja tiedon puute.

Onsare on silti positiivinen. Hän uskoo kehitykseen. Niin silpominen kuin kehitysvammaisuus ovat ennen olleet Kisiissä kiellettyjä puheenaiheita.

”Nyt se käsitys alkaa kuitenkin purkautua, ja ihmiset puhuvat.”

Ja juuri avoin keskustelu on pohja kestävälle asennemuutokselle. Sitä tarvitsevat kipeästi niin Onsaren luokan oppilaat kuin myös tuhannet vielä silpomattomat kisiiläistytöt.

Valokuvat: Meeri Koutaniemi

(Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2018)