Suomessakin on viimeiset vuodet keskusteltu kiivaasti tyttöjen sukuelinten silpomisesta ja toimenpiteistä riskiryhmistä tulevien tyttöjen suojelemiseksi ja silpomisen läpikäyneiden naisten auttamiseksi.

Solidaarisuus ja muutamat muut suomalaiset kehitysyhteistyöjärjestöt ehkäisevät silpomista yhteisöissä, joissa käytäntö on edelleen yleinen ja toimivana pidetty keino kontrolloida tyttöjen seksuaalisuutta ja varmistaa heidän avioliittokelpoisuutensa.

Tutkimukset osoittavat, että tietoisuuden lisääntyessä myös asenteet muuttuvat, mutta matka haitallisesta perinteestä luopumiseen on pitkä. Muutoksen hitautta selittää kollektiivinen tietämättömyys: ihmiset uskovat olevansa muuttuneiden asenteidensa kanssa vähemmistössä tai yksin. Siksi he usein salaavat muutoksen jopa perheenjäseniltään ja toimivat normin mukaisesti. Kun vain käyttäytyminen näkyy ulospäin, syntyy virheellinen käsitys siitä, että enemmistö yhä kannattaa silpomista.

Arkinen vertaus löytyy ”tyhmien kysymysten” esittämättä jättämisestä. Esitelmän kuulijoista kukaan ei välttämättä ymmärrä, mistä puhutaan, mutta jokainen kuvittelee olevansa ainoa ymmärtämätön. Kun kukaan ei kysy tarkennusta, kaikki jäävät yhtä tietämättömiksi. Silpomisen kohdalla panokset ovat paljon suuremmat: hiljaisuutta ylläpitävä voi pelätä joutuvansa ulos omasta yhteisöstään, jos ainoana avaa suunsa.

Hiljaisuuden murtaminen voi johtaa ulossulkemiseen

Hiljaisuuden murtaminen ei ole helppoa Suomessa elävien silpomisen kokeneiden naistenkaan keskuudessa. Aiheesta puhuminen voi johtaa yhteisöstä ulossulkemiseen ja läheisten painostukseen, syytöksiin ”oman pesän likaamisesta”. Juuri puhumalla voidaan kuitenkin lisätä ymmärrystä sekä silpomista harjoittavissa yhteisöissä, että laajemmin yhteiskunnassa.

Vastuu ei saa jäädä yksin silpomisen läpikäyneille naisille, vaan tarvitaan myös muiden ääniä. Tästä hyvä esimerkki on Yleisradion Kokonainen-dokumenttisarja, jossa kokemusasiantuntijan kertomusta vahvistavat asiantuntijoiden näkemykset: silpominen on vakavaa väkivaltaa.

Vaikenemisen takia naiset yleensä aliarvioivat kuinka suuri osa saman yhteisön miehistä vastustaa silpomista ja toivoisi löytävänsä silpomattoman puolison. Äidit, joilla on keskeinen rooli silpomisperinteen jatkamisessa, olettavat isien kannattavan tyttären silpomista, ilman että asiasta välttämättä vaihdetaan sanaakaan.  On havaittu, että isien osallistuessa päätökseen tytär jätetään todennäköisemmin silpomatta tai joutuu käymään läpi lievemmän toimenpiteen. Miehillä on siis suuri rooli ja vastuu, mutta he eivät aina käytä sitä, koska uskovat äitien ja muiden suvun naisten haluavan jatkaa perinnettä.

Rankaisemattomuuden kulttuuri ylläpitää haitallisia perinteitä

Hiljaisuuden rinnalla väkivaltaa ja haitallisia perinteitä ylläpitää rankaisemattomuuden kulttuuri: lainsäädännön puutteet, lakien toimeenpanon heikkous, ja kilpailevat normistot kuten Sharia-lait tai Xeer-kyläkäräjäperinne. Lainsäätäjät saattavat ajatella, että suurin osa äänestäjistä ei halua lakeja, joita pidetään ulkovaltojen sanelemina. Vaikka lait säädettäisiinkin, niistä ei aina tiedoteta, toimeenpanoon ei osoiteta resursseja eikä viranomaisten laiminlyönteihin puututa.

Tyttöjä ja naisia ei tule koskaan asettaa vastuuseen heihin kohdistuvan väkivallan ehkäisystä. Heitä ei kuitenkaan pidä myöskään nähdä pelkkinä avuttomina uhreina, jotka muiden täytyy ”pelastaa”. Silpomisikää lähestyville tytöille on tärkeää tarjota tietoa heidän oikeudestaan kehon koskemattomuuteen, silpomisen aiheuttamista terveyshaitoista sekä siitä, että kyse on laissa kielletyistä käytännöistä. On tärkeää, että tytöt ja naiset ymmärtävät ihmisoikeuksiensa olevan tärkeämpiä kuin suvun kunnia.

Paikallinen omistajuus on keskeistä muutoksessa

Tyttöjä on tuettava aktiivisiksi toimijoiksi ja päätöksentekijöiksi. Järjestelmällinen syrjintä ja ulossulkeminen yhteiskunnallisesta päätöksenteosta ylläpitää silpomisen kaltaisia väkivallan muotoja sekä tyttöjen ja naisten heikkoa itsetuntoa. Siksi naisten oikeuksia edistävä työ edellyttää myös ahtaiden sukupuoliroolien ja -normien purkamista.

Systemaattinen, tutkittuun tietoon ja parhaisiin käytänteisiin sekä paikalliseen omistajuuteen nojaava ruohonjuuritason työ on keskeistä sukupuolittuneen väkivallan ehkäisemisessä. Suomalaiset kehitysyhteistyöjärjestöt vahvistavat paikallisia järjestöjä ja muutosagentteja, jotka vievät muutosta eteenpäin. Yhtä tärkeää on kuitenkin vahvistaa myös niitä ääniä, jotka jo nyt rikkovat hiljaisuuden.

Maria Santavuo, FT, Solidaarisuus-järjestön ohjelmapäällikkö
Aja Daffeh, silpomisenvastainen aktivisti ja kokemusasiantuntija

Teksti on julkaistu Turun Sanomien asiantuntijapuheenvuorona tyttöjen päivänä, 11.10.2025.