Ympärileikkaus – käännekohta kohti väkivaltaa

Kymmenvuotiaana kaikki muuttui, kun meidät ympärileikattiin. Se oli käänteentekevä hetki, jolloin tajusimme elämämme eroavan merkittävästi poikien elämästä. Ymmärsimme, että meitä odottaisi sama kohtalo kuin äitejämme. Meidän tulisi sietää ja kestää mitä tahansa julmuutta tulevilta aviomiehiltämme.

Isoäitini oli hyvä tarinankertoja, kuten käsittääkseni aika moni mummi ympäri maailmaa on. Heiltä saamme kuulla tarinoita itsestämme. Kuulin itse tarinan syntymästäni isoäidiltäni:

“Kun synnyit, äidilläsi oli jo kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Me odotimme sinun olevan poika. Isääsi jännitti. Äitiäsi jännitti vielä enemmän. Sain sinut käsivarsilleni ensimmäisenä ja tarkistin heti sukupuolesi. Minua otti sydämestä, eikä vain siksi, että olit tyttö, vaan kun ajattelin sitä pettymyksen määrää, minkä sukupuolesi tuottaisi isällesi ja erityisesti äidillesi.”

Miksi ihmeessä äitini olisi pettynyt saadessaan tytön – olihan hän itsekin nainen.

Jäin päivittelemään pikkutyttönä tuota outoa ajatusta:  Minä ajattelin aina, että jokainen äiti olisi onnellinen synnyttäessään tytön ja vastaavasti jokainen isä iloitsisi pojasta. Vasta aivan viime aikoina olen käsittänyt, että toden totta äitini on saattanut olla se, joka on ollut kaikista pettynein.

Pettymyksestään huolimatta vanhempani tarjosivat minulle rakkautta ja sain kasvaa normaalisti elämäni ensimmäiset kymmenen vuotta.

Tarinani toistaa miljoonien tyttöjen tarinaa ympäri maailmaa.

Minun tarinani toistaa tuhansien kisiiläistyttöjen tarinaa ja miljoonien tyttöjen tarinaa ympäri maailmaa.

Kasvaessamme tyttöinä todistamme lukuisia asioita, joita emme vielä täysin ymmärrä. Näemme, kuinka äitiä hakataan kotona ja kuinka häntä jahdataan öisin ympäri taloa. Käsitämme siihen liittyvän kivun, mutta emme ymmärrä, mistä väkivallassa on kyse.

Seuraamme kodissamme järjestettäviä tapaamisia kylän vanhimpien kanssa ja toivomme, että äitimme oikeus toteutuu lopulta kaiken sen hakkaamisen ja ulkona kylmässä nukuttujen öiden jälkeen. Mutta sen sijaan tapaamisten jälkeen todistammekin äidin saavan uuden rangaistuksen: joko he kohtaavat vielä enemmän väkivaltaa tai heidän täytyy rangaistuksena noutaa vettä myös isovanhemmille ja enoille.

Emme osaa pikkutyttöinä tuomita, mutta tunnemme sääliä äitejämme kohtaan, sillä emme vielä ymmärrä.

Emme uskoneet äitiemme olevan niin pahoja, että he ansaitsisivat sellaista jatkuvaa rankaisemista. Mielestämme he olivat maailman kultaisimpia ja kilteimpiä. Mutta me emme ymmärtäneet.

Me rakastimme ja vieläkin rakastamme äitejämme. He huolehtivat, että saimme riittävästi ruokaa syödäksemme ja heräsimme ajoissa kouluun. Mutta he tekivät sen kaiken tietynlaisella kylmyydellä.

Ainoat kerrat kun näimme lapsuudessa äitiemme hymyilevän oli silloin, kun vierailimme heidän lapsuudenkodeissaan. Silloin he hymyilivät ja puhuivat lempeällä äänellä meille. Siksi toivoimme, että voisimme jäädä pysyvästi asumaan heidän lapsuudenkotiinsa. Paljon emme silloin vielä ymmärtäneet.

Kymmenvuotiaana monet meistä ymmärsivät, mistä kaikessa oli ollut kyse. Koitti se käänteentekevä hetki, jolloin tajusimme olevamme tyttöjä ja että elämämme eroaisi poikien elämästä. Ymmärsimme, että meitä odottaisi sama kohtalo kuin äitejämme.

Tuo hetki koitti silloin, kun meidät ympärileikattiin.

Meille opetettiin, ettemme olisi ikinä yhdenvertaisia poikien kanssa. Meidän tulisi sietää mitä tahansa julmuutta tulevilta aviomiehiltämme.

Silloin meille opetettiin, ettemme olisi ikinä yhdenvertaisia poikien kanssa. Meidän tulisi siitä hetkestä lähtien kunnioittaa kaikkia miespuolisia, jopa itseämme nuorempia veljiä. Meidän pitäisi ottaa etäisyyttä isäämme. Meidän tulisi aina asettaa mies etusijalle ja itse jäisimme joko toiselle tai ei millekään sijalle. Meidän tulisi sietää ja kestää mitä tahansa julmuutta tulevilta aviomiehiltämme.

Tytön on tehtävä kotitöitä kesken koulupäivän. Tytön tärkein tehtävä on kasvaa isona nöyräksi ja ahkeraksi vaimoksi ja äidiksi.

Naisena tärkein tehtävämme tulisi olemaan hyvän vaimon ja äidin rooli. Naisen arvo mitattaisiin sillä, kuinka paljon arvostaisi omaa aviomiestään ja yhteisöään.

Naisen ei kuuluisi puhua ennen miehiä. 

Naisen tulisi luopua haaveistaan ja tavoitteistaan elämässään miehensä vuoksi. Tai tarkemmin ajateltuna naisella ei saisi edes olla haaveita tai kunnianhimoisia tavoitteita.

Kaikki tämä opetettiin meille yhden viikon aikana, jonka jälkeen ymmärsimme paremmin, mitä äideillemme tapahtui. Ymmärsimme myös, että meitä odottaisi sama kohtalo.

Samoihin aikoihin kehomme alkoivat muuttua. Emme ymmärtäneet, mitä oli tapahtumassa, kunnes huomasimme näyttävämme naisilta.

Osa meistä päätti irrottautua tästä ahdingosta. Me pidimme parempana vaihtoehtona uran luomista ja elämää, jossa on edes vähän vapautta. Sanon “vähän”, sillä kenialaisena kisii-heimon naisena et voi koskaan elää täysin vapaasti.

Meidät piestään joka ilta – silloinkin, kun emme ole kohdelleet epäkunnioittavasti puolisoamme.

Toiset meistä päätti elää samanlaisen elämän kuin äitimme ja alistua täysin väkivaltaiselle kulttuurille. Me noudatamme tunnollisesti niitä ohjeita, jotka meille opetettiin silloin, kun meidät ympärileikattiin kymmenvuotiaina. Meidät piestään joka ilta – silloinkin, kun emme ole kohdelleet epäkunnioittavasti puolisoamme. Olemme synnyttäneet liudan lapsia ja lisää on tulossa, mutta sekään ei vielä riitä, sillä liian moni lapsista on tyttöjä. Me otamme vastaan syytökset joka kerta, kun kannammekin sisällämme tyttöä emmekä poikaa. Syytämme itse omia kehojamme siitä, että ne tuottavat tyttöjä poikien sijaan.

Hyväksymme sen, että me olemme syypäitä sille, jos aviomiehemme tai lapsemme eivät ole riittävän hyviä.

Me emme tiedä mitään rakkauden määritelmästä, emme välittämisestä tai luottamuksesta, sillä kenenkään ei tarvitse osoittaa sitä meille. 

Me olemme sen sijaan kiitollisuuden velassa jokaiselle ja erityisesti miehillemme meidän on osoitettava huolenpitoa, rakkautta ja luottamusta.

Tyttöjä kuritetaan, jos he eivät tottele tai esimerkiksi kertovat, että ovat oppineet koulussa ympärileikkauksen olevan laitonta.

Silloin he ehkä voisivat välttyä pahimmilta nyrkiniskuilta.

Tiedämme, että ainoa tapa, jolla tyttäremme voivat voida paremmin on se, että he oppivat nöyrtymään ja alistumaan meitä paremmin. Tyttäriemme ei pitäisi uskaltaa haaveilla tai asettaa kunnianhimoisia tavoitteita elämälleen. Ei.

Heidän pitäisi nöyristellä vielä enemmän. Silloin he ehkä voisivat välttyä pahimmilta nyrkiniskuilta.

Jos äitini olisi täällä tänään, kuiskaisin hänen korvaansa ja kertoisin, että oli ihan ok, että hän sai minut; tyttölapsen eikä hänen tarvitse olla sukupuolestani pettynyt.  Kertoisin, että arvostin hänen periksiantamattomuuttaan. Arvostin sitä, että hän oli kanssamme seuraamassa kasvuamme. 

Kertoisin hänelle, että silloin oli ja on aina ollut kuitenkin myös toisenlainen tie. Mutta että arvostaisin häntä silti.

Teksti: Grace Kerubo
Suomennos: Ada Bergroth