Muodonmuutokseni silpomisen vastaisena taistelijana

”Siinä minä olin, nelivuotiaana, enkä tuntenut äitini rakkautta, ääntä enkä kasvoja.”

Tämä vuosi on viides vuoteni silpomisen vastaisena soturina ja… se on ollut aikamoinen matka. Aloittaessani työskentelyn Solidaarisuuden rahoittamassa silpomisen vastaisessa ohjelmassa olin vasta 25-vuotias. Minulla oli ainoastaan kokemusta äitinä olosta, tutkintoni ja hieman työkokemusta sieltä täältä. Siitä huolimatta sisälläni paloi jo liekki, joka halusi keskittyä lasten ja naisten kohtaamiin ongelmiin. Sitä ei oltu vain vielä sytytetty roihuamaan kunnolla. 

Kunnollisen roihun sytytti Solidaarisuuden kumppanijärjestö Manga Heart silpomisen vastaisella ohjelmallaan. Toivon, että tämä tuli palaa vielä pitkään ja voimalla. 

Olen oppinut niin paljon naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja sukuelinten silpomisesta. Kaikki tuo tieto tuntui heti tutulta. Olen kasvanut perheessä, jossa äitini kärsi pahimmasta mahdollisesta julmuudesta, mitä elävä ihminen voi kokea toisen ihmisen tekemänä. 

Loppu oli fataalinen. 

Seuraukset olivat tuhoisat. 

Se aiheutti elämänmittaista kärsimystä, vihaa ja suuttumusta. 

Ihmisten päätöksiin vaikuttavat yleensä lapsuudessa koetut tapahtumat. Kehityspsykologiset teoriat neuvovat tarjoamaan kehittyvälle lapselle turvallisen kasvuympäristön. 

Mutta siinä minä olin, nelivuotiaana, enkä tuntenut äitini rakkautta, ääntä enkä kasvoja.  

Minä menetin hänet. 

Menetin hänet perheväkivallan uhalle. 

Saavuttuani työskentelemään silpomisen vastaiseen ohjelmaan sain ensimmäistä kertaa mahdollisuuden ymmärtää näitä asioita ja pystyin tekemään jotain tuolle epäoikeudenmukaiselle kohtelulle, jota tytöt ja naiset joutuvat kohtaamaan yhteiskunnassamme. 

Muistuttelin itseäni toistuvasti, ettei tässä ole nyt kyse minusta, vaan siitä, mitä tytöt ja naiset joutuvat kohtaamaan yleisemmin. 

Työni silpomisen vastaisena soturina on nyt kolmannessa näytöksessä.

Ensimmäinen näytös oli yhtä lentoa. Olinhan päässyt unelmieni työhön, saanut kanavan vaikuttaa tyttöjen ja naisten aseman parantamiseen, saanut oman ääneni kuuluviin ja energiaa taistella tyttöjen ja naisten puolesta. 

Olin täynnä intoa ja minulla oli suuret odotukset. Olin vakuuttunut, että tyttöjen silpominen saadaan pian loppumaan. Niin monesta muusta kulttuurisesta tavasta oli jo päästy eroon: ihmiset eivät enää antaneet uhrilahjoja, perineet vaimoja, eivätkä harjoittaneet noituutta. Kaikista näistä taantumuksellisista käytänteistä oltiin jo loitonnuttu. 

Ihmiset kuulivat viimeinkin kunnolla tietoa tyttöjen sukuelinten silpomisesta. Odotukseni olivat korkealla. 

Sitten alkoi toinen näytös. Havahtuminen siihen, ettei asiat olleetkaan niin yksinkertaisia kuin alkuun näytti. Ihmisillä kestikin kauemmin vaihtaa mielipidettään joissain asioissa. Yksi tällainen asia oli silpomisperinne. Syitä siihen on monia, mutta yhtä kaikki – todellisuus on kova. Järjestimme koulutuksia silpomisen vaaroista ja vanhemmat lupasivat unohtaa silpomisperinteen. 

Sitten tuli koulujen lomakuukausi ja monet tytöt vietiin kuitenkin leikattaviksi. Se oli – ja on edelleen –niin lannistavaa. Päässäni pyöri monia ajatuksia: enkö ollut tarpeeksi hyvä kouluttaja? Ylenkatsoivatko ihmiset meitä? Minkä vuoksi he sanoisivat kyllä tai ei, jos he tarkoittavat päinvastaista? 

Sitten Nenäpäivän kuvausryhmä saapui Keniaan vierailulle ja he haastattelivat yhteisömme jäseniä. Oli kunnia saada osallistua siihen prosessiin ja tuo hetki avasi silmäni.  

Ymmärsin, että taistelu silpomista vastaan ei ole niin helppoa kuin miltä se alkuun näytti. Ymmärsin, miten monet eri tekijät voivat vaikuttaa yksilön päätökseen, lopettaako hän silpomisperinteen vai jatkaako hän sitä. Tämä yhteiskunta, jossa vartumme, vaikuttaa siihen, millaisia tapoja ja sääntöjä sisäistämme. Me äidit ja naiset sosiaalistumme osaksi kulttuuriamme. 

Päätös olla silpomatta tytärtään on vielä monille täysin surrealistinen ajatus. 

Ja silloin se iski minuun todella: olin itsekin silponut vanhimman tyttäreni ja kyllä, minä olin tehnyt sen päätöksen aivan itse. 

Tämän tajuaminen vei minut tähän nykyiseen vaiheeseeni, jota kutsun kolmanneksi näytökseksi. Voin taistella epäoikeudenmukaisuutta ja sukupuolten välistä epätasa-arvoa vastaan, mutta olen samalla aseeton kunnianhimoni ja odotusteni edessä. 

Minun on hallittava odotuksiani. Minun on hallittava kunnianhimoani. Minun on käytävä taistoon kärsivällisyydellä ja ymmärryksellä varustettuna. 

Niinpä peräänantamattomuudesta, kärsivällisyydestä ja ymmärryksestä on muodostunut uusi mottoni työssä. Kun yksi vapaaehtoisistamme järjesti tyttöjen ympärileikkausta, en suuttunut hänelle, vaan kohtasin hänet myötätuntoisesti ja ymmärtäväisesti. Kun kaikki muut olisivat halunneet pudottaa hänet pois vapaaehtoisista, minä pidin hänen puoliaan ja pidin huolen, että hän osallistui joka ikiseen kokoukseemme “rangaistuksena” teoistaan. Olen sisäistänyt, että tyttöjen sukuelinten silpominen on ilmiönä kompleksinen ja sen lopettaminen vaatii suunnatonta kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä. 

Tie silpomista vastaan on hedelmällinen, vaikkakin tavattoman hidas. 

Tiedän, että valitsemani tie silpomisen vastaisena soturina on pelastanut monia tyttöjä. 

Tiedän, että valitsemani tie on antanut monille tytöille mahdollisuuden tuntea äitinsä ja kokea äidinrakkautta. 

Tiedän, että tieni on kaiken tämän vaivan arvoista kulkea. 

Grace opettaa lapsille silpomisen vaaroista.