Näkökulma: Naisten oikeudet Minna Canthin ajalta nykypäivään – tasa-arvotyö ei tunne aikarajoja

Eräs opettaja kehotti minua kerran vaihtamaan tekstini aihetta, kun kirjoitin paljon pinnalla olleesta, naisvihaa käsittelevästä tapauksesta tosi-tv-ohjelmassa. Hänen mielestään tarvitsisin tuoreemman aiheen, sillä Minna Canth puhui naisten oikeuksista jo 1800-luvulla. Tämän kommentin – ja lukuisten muiden itselleni ilmiselvien syiden – takia en vaihtanut aihettani.

Olen kirjoittanut naisten oikeuksista niin kauan kun olen tajunnut, että jokin on pielessä. Olen kirjoittanut kymmenet äidinkielen esseet, ylioppilaskirjoitukset ja suurimman osan artikkeleistani korkeakoulussa. Se ei ehkä tehnyt minusta kaikkein ammattitaitoisinta toimittajaa, mutta erittäin intohimoisen viestijän. On nimittäin vaikea päästää irti aiheesta, johon on yritetty saada muutosta monta sataa vuotta ilman maaliin pääsyä.

Opettajani oli täysin oikeassa siinä, että Minna Canth on puhunut naisten oikeuksista jo 1800-luvulla. Sittemmin olemmekin saaneet Suomessa monia erävoittoja. Vuonna 1901 naiset saivat ensimmäistä kertaa opiskella Suomessa yliopistossa. 1906 suomalaiset naiset saivat ensimmäisinä maailmassa täydet poliittiset oikeudet. Vuotta myöhemmin ensimmäiset yhdeksäntoista naiskansanedustajaa aloitti työt eduskunnassa. Vuonna 1919 naimisissa olevat naiset saivat mennä töihin ilman miehensä suostumusta ja vuonna 1930 säädettiin uusi avioliittolaki, joka vapautti naisen hänen aviomiehensä holhouksesta.

Pikakelataan 70 vuotta eteenpäin, vuoteen 2000, jolloin Tarja Halonen valittiin Suomen ensimmäiseksi naispresidentiksi. Kolme vuotta myöhemmin Anneli Jätteenmäki teki myös historiaa ensimmäisenä naispääministerinä. Tämä on aikakautta, jolloin olen itse alkanut tiedostamaan ympärillä olevaa maailmaa. Elämäni ensimmäiset vuodet luulin, että vain naiset voivat olla presidenttejä. Tämä ajatusmaailma tietenkin meni päälaelleen niin historian oppituntien kuin näitä naisjohtajia seuranneen miesjohtajien joukon myötä.

Kukaan ei synny naisvihamielisten ajatusmallien kanssa, vaan niihin opitaan. Näin minäkin opin sisäistetyn naisvihan. Ympärillä oleva maailma opetti, että lähinnä miehet ja vain tietyt naiset olivat menestyviä, hauskoja ja vakavasti otettavia. Esiteininä oli tärkeää olla one of the boys. Itse kokemani yhteiskunnan valta-asetelman jälkeen tunsin suurta riemua seuraavan sukupolven puolesta, kun Sanna Marinin ”viisikko” astui valtaan. Tämä ja esimerkiksi viime kesänä vallinnut Barbie-elokuvan luoma ilmiö oli ihanaa katsottavaa. Kriittisessä oppimisiässä olevat saavat esimerkin menestyneistä naisista, jotka voivat käyttää pinkkejä vaatteita eduskunnan täysistunnoissa. Mahtavaa.

Olemme päässeet todella pitkälle sekä lainsäädännöllisissä että asenteellisissa muutoksissa, mutta historian haamut ovat silti vieläkin arkipäivää. Tässäkin tekstissä olen käyttänyt itseäni suuresti ärsyttävää nais-etuliitettä. Suomessa elää miehiä ja naisihmisiä, kuten Mila Engelberg hienosti summaa suomen kielen seksismiä käsittelevässä teoksessaan. On presidenttejä ja naispresidenttejä. Pääministereitä ja naispääministereitä. Jalkapalloa ja naisjalkapalloa.

Kielen sukupuolten eriarvoista asemaa pönkittävät ilmaisut eivät ole ainoa ongelma, vaan lisäksi saamme päivittäin lukea uutisia muun muassa sukupuolittuneesta väkivallasta ja epätasa-arvosta työmarkkinoilla. Yhdeksän kymmenestä suomalaisesta naisesta on kokenut seksuaalista häirintää. Naisen euro on yhä 84 senttiä. Joudumme jatkuvasti taistelemaan uusien yhdenvertaisten oikeuksien lisäksi jo olemassa olevien oikeuksien säilymisestä. Oli kyse sitten kehon koskemattomuudesta, aborttioikeudesta tai transihmisten oikeuksista.

Mikään aikaisemmin mainituista naisten oikeuksien saavutuksista ei ole syntynyt tyhjiössä. Niiden takana on lukuisia rohkeita, päättäväisiä ja sinnikkäitä ihmisiä, jotka ovat tehneet valtavan työn saavuttaakseen tasa-arvoa edistäviä askelia. Minna Canth puhui naisten oikeuksista 1800-luvulla. Kuten myös Adelaïde Ehrnrooth, Lucina Hagman ja Hedvig Gebhard. Suunsa avasivat myös muun muassa Miina Sillanpää, Helvi Sipilä ja Elisabeth Rehn 1900-luvun puolella. Ja niin myös tänä päivänä tekevät Fatim Diarra, Veronika Honkasalo, Ujuni Ahmed, Natalia Kallio, Katju Aro, Mona Bling, Riina Tanskanen ja lukuisat muut rohkeat tasa-arvon puolustajat.

Joten ei, en aio lopettaa naisten oikeuksista kirjoittamista. Eikä pitäisi kenenkään muunkaan. Ei ennen, kuin naisten oikeudet ovat täysin toteutuneet.

Hyvää naisten oikeuksien päivää!