Lukuaika 8 min
Kun Solidaarisuuden lähes 30-vuotinen työ Ugandassa päättyi vuonna 2016, moni pelkäsi vuosien saavutusten katoavan nopeasti. Silloiset Juha Sipilän hallituksen kehitysyhteistyöleikkaukset pakottivat järjestön supistamaan toimintaansa, ja työ Ugandassa ajettiin alas. Nyt, lähes kymmenen vuotta myöhemmin, Luwanon alueen asukkaat todistavat toisin. Lehmien perintö elää edelleen, konkreettisesti ja voimakkaasti.
Työ Ugandassa alkoi vuonna 1987 maan jälleenrakennuksen keskellä. Luwanon alue sijaitsee noin sadan kilometrin päässä maan pääkaupungista Kampalasta, ja se oli juuri päättyneen sodan jäljiltä tyhjentynyt. Sinne palaavat naiset ja heidän lapsensa tarvitsivat kaiken mahdollisen tuen uuden elämän rakentamiseen. Solidaarisuus päätti keskittyä naisten tukemiseen.
”Alueella oli paljon naisten ylläpitämiä perheitä, sillä miehet olivat kuolleet sodassa”, kertoo Helena Laukko, joka johti Ugandassa aloitettua työtä sen ensimmäiset vuodet. Yhteistyökumppaniksi löytyi National Resistance Movement -järjestön naissihteeristö, ja tiivis yhteistyö paikallishallinnon kanssa mahdollisti työn alueella.
Ydinajatus oli yksinkertainen mutta tehokas: jokainen osallistuva nainen sai kantavan lehmän sekä koulutusta sen hoitamiseen. Naisten tuli sitoutua luovuttamaan ensimmäinen vasikka seuraavalle naiselle, joka pääsi näin osaksi ketjua. Vasikan saaja valittiin samalla, kun kantava lehmä luovutettiin, mikä teki jokaisen lehmän hyvinvoinnista koko yhteisön yhteisen asian.
”Tärkeää oli valita aloittajiksi naisia, joilla oli kykyä ja halua käyttää uusi mahdollisuus hyväkseen”, Laukko kertoo.
Lehmäprojekti oli paljon enemmän kuin pelkkää karjataloutta. Naiset oppivat uusia taitoja, loivat yritystoimintaa ja rakensivat itselleen tulevaisuutta. Moni käytti ensimmäiset lehmänsä tuotot rakentaakseen talon tai maksaakseen lastensa koulutuksen.
”Aluksi ihmettelin, kun monet ostivat ensimmäisillä rahoillaan puvun”, Laukko kertoo. ”Lopulta ymmärsin, että puku oli taloudellisen riippumattomuuden symboli. Se oli monelle ensimmäinen vaate, jonka nainen oli ostanut itse eikä saanut lahjaksi.”
Työhön mukaan palkatulla eläinlääkärillä oli keskeinen rooli tavoitteiden toteutumisessa. ”Hän oli koko hankkeen selkäranka”, Laukko painottaa. Eläinlääkäri oli naisten tukena paitsi lehmien terveydentilan varmistamisessa myös yhteisön koulutuksessa.
”Monille naisille tämä oli heidän ensimmäinen mahdollisuutensa investoida tulevaisuuteen. Jotkut jatkoivat karjatalouden parissa, toiset aloittivat täysin uusia yrityksiä”, kertoo eläinlääkäri Dr. Lumbuye, joka oli työssä mukana yli kymmenen vuoden ajan.
Kaikki eivät onnistuneet. Jotkut naiset menettivät eläimensä sairauksiin tai varkauksiin. Mutta useimmille lehmä oli alkusysäys parempaan elämään.
Vuonna 2024 Helena Laukko palasi Luwanoon tapaamaan Ugandan työssä mukana olleita naisia. Vaikutus oli pysyvä ja omin silmin havaittavissa.
”Tapasin kymmenen naista, jotka kertoivat, kuinka lehmän tuomat tulot muuttivat heidän perheensä elämän”, Laukko kertoo. ”Lasten koulutusta on tuettu yliopistoon asti, uusia taloja on rakennettu, ja naiset ovat perustaneet yrityksiä.”
Kun työ Ugandassa alkoi, naisille jaettiin yhteensä 62 kantavaa lehmää ja kymmenen vuoden sisällä naisilla oli lehmiä jo yli 150.
”Kun katsoo Luwanon aluetta tänään, on selvää, että naisten työ on kantanut hedelmää. Tämä hanke ei ollut pelkkää kannettua vettä kaivoon – se oli perusta, jolle naiset rakensivat tulevaisuuttaan”, Laukko sanoo.
Luwanon lehmäprojekti on elävä esimerkki siitä, miten kehitysyhteistyö voi tuottaa pitkäkestoisia tuloksia. Kun yhteisöt saavat eväät itsenäiseen toimintaan, työ voi jatkua, vaikka ulkoinen tuki loppuisi.
”Tämä oli enemmän kuin hanke – se oli naisten ja koko yhteisön uusi alku sodan jälkeen”, Laukko toteaa.
Leskeksi jäänyt, 73-vuotias Alice Nabowa piti lehmäänsä kahdeksan vuotta ennen kuin se siirtyi seuraavalle naiselle. Hän rakasti eläintä ja huolehti siitä jopa ennen itseään. Lehmän tuomat tulot mahdollistivat kaikkien seitsemän lapsen koulutuksen – perheen esikoisesta tuli lääkäri. Lisäksi Nabowa perusti sienifarmin, kasvattaa yhä kanoja ja asuu uudessa aurinkosähköllä varustetussa kodissaan.
Kolmen lapsen äiti City Kyobe, 77, sai oman lehmänsä 1990-luvun alussa. Lehmän ansiosta hän rakensi perheelleen uuden, turvallisen kodin. Kyobe piti lehmää niin kauan kuin lapset asuivat kotona ja auttoivat sen hoidossa. Lehmän tuoma vakaus teki arjesta kevyempää ja tarjosi lapsille sellaisia tulevaisuudennäkymiä, joita heillä muuten ei olisi ollut.
Nyt 58-vuotias Bety Kironde Muyima oli nuori äiti saadessaan oman lehmänsä. Lehmä tarjosi perheelle maitoa ja tuloja, joilla rakennettiintalo. Sodan jälkeisessä köyhyydessä lehmän tuomat tulot olivat perheen ainoa toimeentulo, ja niiden avulla lapset pääsivät kouluun. Kymmenenvuoden jälkeen perhe luopui lehmästä ja sen jälkeläisistä, kun oli onnistunut keräämään varat maanviljelyksen aloittamiseen.
Hiljattain leskeksi jäänyt kymmenen lapsen äiti ja neljäntoista lapsen isoäiti Proscovia Nalongo hyödynsi lehmän tuomat tulot perheensä uuden kodin rakentamiseen. Kahdeksan vuoden jälkeen hän myi alkuperäisen lehmänsä, mutta pitää edelleen kahta sen jälkeläistä. Nykyään hän kasvattaa myös kahvia. Hän on antanut kaksi vasikkaa eteenpäin ja auttanut näin seuraavia naisia alkuun. Maidosta saadut tulot mahdollistivat lasten koulunkäynnin ja kouluttamisen ammattiin, ja lapsille jäi maitoa myös juotavaksi.
Viestintäpäällikkö
045 635 2883
saara.manelius@solidaarisuus.fi
01.07.2025
30.06.2025 Lotta Haavisto
27.06.2025 Tuulia Monykuany
